Seuraan kansainvälistä esteratsastuksen ja, toisinaan, kouluratsastuksen suurimpia kilpailuja. Kouluratsastusta seuraan hieman valikoivammin, mutta esteratsastuksesta minulla on ainakin omassa maailmassani melko hyvä käsitys. Rakastan käpertyä sohvalle television tai tietokoneen ääreen ja katsella viiden tähden Grand Prix -kilpailua – ja mitä enemmän ruotsalaisia osallistujia, sitä parempi.
Nykyään viiden tähden kilpailuja järjestetään lähes joka viikko, usein torstaista sunnuntaihin. Se tarkoittaa monia tunteja ruudun ääressä. Ja juuri se on saanut minut miettimään: Onko meillä kenties liian monta suurta kilpailua?
Huomattavan monissa niistä katsomot ovat melko tyhjät, kunnes pääluokka alkaa. Silloin yleisö yleensä saapuu paikalle – mutta toisinaan tuntuu siltä, että hevosurheilu järjestää yhä suurempia tapahtumia yhä pienemmälle yleisölle. Asia tulee vielä selvemmin esiin, kun kilpailut siirtyvät maihin, joissa ei oikeastaan ole esteratsastuksen perinnettä.
Nuorena istuin kuin liimattuna katsomossa Göteborgissa. Kun olin vihdoin tarpeeksi vanha, vietin siellä niin monta päivää kuin vain pystyin. Asuin asunnossa, jonka olin saanut lainaksi veljeni kaverilta, enkä halunnut missata mitään. Eddie Macken oli suuri idolini, ja hänen kuvansa, yhdessä Boomerangin kanssa, oli teipattu kiinni työpöydän yläpuolelle.
Mietin, kuinka moni nuori nykyään seuraa supertähtiämme samalla innolla kuin minä ja kaverini teimme 40 vuotta sitten?
Suurimpien kilpailujen lippujen hinnoista keskustellaan usein, ja totta, ne voivat olla korkeita. Toisaalta esimerkiksi tenniksen suurimpien kilpailujen liput maksavat huomattavasti enemmän, eikä Mestarien liigan ottelua voi juurikaan kuvata edulliseksi. Joten ehkä hinta ei ole koko selitys.
Onko näyttö, koosta ja sijainnista riippumatta, alkanut korvata fyysisen kokemuksen? Emme tietenkään voi käydä kaikissa kilpailuissa – etäisyydet ja kustannukset asettavat rajansa. Mutta mitä tapahtuu, kun valitsemme jopa sohvan katsomon sijaan, vaikka kilpailu järjestetäänkin aivan lähellä?
Vai onko kyseessä jotain muuta? Onko urheilu alkanut etääntyä liian kauas tavallisesta hevosihmisestä? Ovatko loisto ja glamour saaneet liian suuren aseman itse hevosten ja urheilun kustannuksella?
Toisinaan minusta tuntuu, että suurimmat kilpailut kohdistuvat yhä enemmän melko pieneen piiriin, joka koostuu sponsoreista, VIP-vieraista ja maksavista läheisistä. Saattaa melkein tuntua tärkeämmältä näyttää, ketkä istuvat VIP-pöydissä, kuin täyttää katsomot hevosista kiinnostuneilla ihmisillä. Katsomotilojen pinta-ala kutistuu, kun taas VIP-tilojen tila kasvaa.
Tämä ei ole kritiikkiä suuria ja hyvin järjestettyjä kilpailuja kohtaan. Päinvastoin. Uskon kuitenkin, että on aika pysähtyä ja miettiä, mihin olemme menossa – ja mitä seurauksia tämänhetkisillä valinnoillamme on tulevaisuudelle.
/Agneta
